Vuoden 1960 keväällä nousu Suomensarjaan oli vihdoinkin mahdollisesti edessä, sillä Toverit voittivat maakuntasarjan lohkon ja sen seurauksena oli edessä karsinta Forssan Palloseuraa vastaan. Ensimmäisen ottelun päätyttyä Turussa lukemin 6-4 Forssan Palloseuran hyväksi ei lupaillut hyvää, sillä jos Toverit haluaisi voittaa karsintasarjan, seuraava peli vieraskentällä pitäisi voittaa vähintään kolmen maalin erolla.
Kyseinen karsintasarjan vierasottelu olikin tunnelmaa ja vauhtia täynnä. Kolmannen erän loppupuolella lukematkin olivat Toverien hyväksi 2-1, tosin peliaikaa oli jäljellä tuossa vaiheessa enää vain kolme minuuttia. Tuohon aikaan tupakkaa ketjuna poltteleva Ola Laaksonen totesi tilanteen olevan toivoton ja tumppasi tupakan kaiteen laitaan todeten vielä totisesti: ”Ei tullut noususta vielä tänäkään vuona mitään”. Jonka jälkeen hän meni pukusuojaan ja sillä aikaa Raimo Åhman teki kaksi maalia peräjälkeen taaten nousun ja voiton Turun Tovereille lukemin 4-1.
Nousu Suomensarjaan johti Toverien ensimmäiseen pelaajahankintaan, jolloin seura sai vahvistuksena kokeneen sarjapelaajan Pasi Vuorisen Hämeenlinnasta. Valitettavasti Vuorisen paikat eivät enää kestäneet nykypelaamista ja hänen kausi jäikin lyhyeksi, mutta onneksi Toverit sai paikattua vajetta hankkimalla Hämeenlinnasta kolme muuta pelaajaa myöhemmässä vaiheessa. Valmentajaksi ensimmäiseen Suomensarjavuoteen tuli entinen TPS:n maaottelupeluri Keijo Kihlman.
Muita Toverien riveissä touhunneita miehiä, lähinnä sekä ohjaajan että pelaajan roolissa tuohon aikaan toimivat myös seuraavat henkilöt: Seppo Lindström, Esa Koskinen, Martti Samuli, Raimo Åhman ja Timo Sohkanen. Ohjaaja-apua saatiin myös TPS:n silloiselta puolustajatähdeltä Aki Saloselta, minkä aktiivina ehti käydä neuvomassa.
Sarjanousu tarkoitti TuTolle myös sitä, että harjoitusmääriä olisi lisättävä. Turussa ei vielä tuohon aikaan ollut tekojäärataa, ja luonnonjään tarjoama harjoitusaika ei ollut riittävä. Ratkaisuksi nousi Rauman tekojäärata, josta Toverit sai vuokrattua vuoroja seuralle käyttöön. Ainut negatiivinen asia vuoroissa oli se, että ne alkoivat todella myöhään, puoli kahdeltatoista yöllä.
Etukäteen oli liikkeellä suuria spekulaatioita ja epäilyksiä siitä, pysyisivätkö Toverit Suomensarjassa kovinkaan kauan ja tulisivatko he heti ensi kauden jälkeen tippumaan sarjatasoa alemmas maakuntasarjaan. Nämä epäilykset osoitettiin kuitenkin vääriksi kauden aikana ja Tovereiden ns. ”ongelmana” oli vain se, miten päästä seuraavalle ja korkeimmalle sarjatasolle mihin Suomessa oli mahdollista päästä.
Koska nousu oli todella lähellä ensimmäisen Suomensarja kauden jälkeen, alkoi Toverit tähdätä toden teolla Suomen mestaruussarjaan (nyk. SM-Liiga). Joka vuosi hankittiin joku uusi pelaaja ja harjoitustoimintaa tiivistettiin entisestään.
– ”Siihen aikaan hankkiminen oli helppoa, ei ollut karanteenejakaan lainkaan. Toiminnan kasvu oli nousujohteista. Siinä oli seurassakin sellainen innostus, että oikein ihmettelee. Ne olivat suuria päätöksiä seuran puitteissa. Oli muutamia voimahahmoja, jotka saivat pyörät pyörimään. Unto Sandell oli heistä yksi, Ola Laaksonen toinen, Ahti Penttiläkin oli voimakkaasti mukana. Vilski Lehtonen sanoi, kun kolmannen kerran olimme karsinnassa SM-sarjaan pääsystä ja onnistuimme, että nyt teillä kävi tuuri. Jos ette olisi onnistuneet, olisi koko jääkiekkoilu tullut vaakalaudalle.”Näin kertoi ajatuksiaan entinen joukkueenjohtaja Esa Koskinen.
Koska tarkoitus ei ole mennä tapahtumien edelle, keskitytään nyt vuoden 1962 kevätkauden jälkeisiin tapahtumiin. Tuolloin Tovereiden kokoonpano oli todella huutavassa maalivahtipulassa. Ratkaisu oli jo näköpiirissä kun Toverit olivat pelaajasiirtoneuvotteluissa tuolloin Tapparassa pelanneen Pentti ”Tumba” Hyytiäisen kanssa, ja samalla kuvioihin saatiin mukaansa hänen seuratoverinsa maalivahti Matti Pelkonen. Tilanne vaikutti hyvältä, sillä Peltonen oli tulossa Turkuun suorittamaan asepalvelustaan ja Hyytiäinen olisi jatkanut opiskeluitaan myös Turussa. Valitettavasti matto vedettiin Tovereiden alta, sillä Tappara sai pidettyä molemmat pelaajat: Peltoselle saatiin siirto lähemmäs kotikaupunkiaan ja Hyytiäinen ei loppujen lopuksi olisi kelvannut edes Raision oppikouluun, jonne siihen aikaan kerrottiin pääsevän jokaisen, joka osaa lukea. Luultavasti Hyytiäisen 10 nelosta ei edesauttanut asiassa.
Kun Tappara luuli menettävänsä maalivahti Peltosen Tovereille, olivat he olleet neuvotteluissa heinolalaisen nuorten maajoukkuemaalivahdin Urpo Ylösen kanssa, joka olikin alustavasti lupautunut tulemaan Tampereelle pelaamaan. Tulevan kauden valmentajakolmikko, Matias Helenius, Seppo Lindström ja Esa Koskinen pohtivat yhdessä kahvikupposten äärellä, mitä he tekisivät Toverien maalivahtitilanteen kanssa nyt, kun Peltonen jäikin Tapparaan. He päättivät yhteisymmärryksessä lähteä tapaamaan Ylöstä, josko hän olisi nyt halukas tulemaan pelaamaan Tovereiden paidassa, kun Peltonen olisi selvä ykkösmaalivahti Tapparassa.
– ”10 jälkeen illalla lähdimme ajamaan kohden Heinolaa, jossa olimme aamulla hyvissä ajoin ennen töiden alkamista. Meillä oli ainoa johtolanka, että Ylönen työskentelee paikkakunnan suurimmassa autokorjaamossa. Kyselimme korjaamon takana, että onko täällä sellaista Ylönen-nimistä miestä missään. Ja löytyihän hän. Sitten avasimme pelin, utelimme hänen aikomuksistaan Tampereen suuntaan. Hän kertoi lupautuneensa sinne ja odottelevansa vain muuttopäivää. Mutta kerroimme me, mitäs sitten kun Peltonen palaakin takaisin ja sinä jäät siellä ilmeisesti kakkosveskariksi. No en minä sitten sinne mene, en minä vaihtopenkille istumaan mene. Voisitko harkita tuloa Turkuun, kyselimme me. Ja Upi voi. Kaksi päivää myöhemmin hän oli ensimmäisen kerran seuramme harjoituksissa”, muistelee Esa Koskinen.
Timo Sohkanen, joukkueen senaikainen huoltaja, sittemmin myös kausien 1977-80 valmentaja, oli tutustunut Ylöseen jo 1958 maalivahtien leirillä. Ylönen oli siellä rippikouluikäisenä mukana, mutta hän oli jo tuohon aikaan ilmiömäinen maalivahti.
Sohkanen pelasi itse maalivahtina 1950-luvulla Toverien maalilla ja silloin peleissä ei ollut sitä samaa henkeä kuin nykyään. Kun Sohkasen taakse ammuttiin kiekko, pelaajat tulivat räyhäämään hänelle: ”Seuraa peliä, saa#*na!”
– ”Ylönen nautti pelaajien keskuudessa niin valtavaa luottamusta, että jos maali syntyi, pelaajat eivät noteeranneet sitä miksikään. Totesivat vain, ettei sille voinut mitään, jos ei Upikaan saanut sitä kiinni. 70-luvulla oli kehitytty siinä määrin, ettei nyt enää maalivahtia missään seurassa takaiskusta haukuttu”, muistelee Sohkanen.
Vuoden 1962 keväällä Toverien pelit päättyivät Suomensarjan, omassa lohkossaan, neljännelle sijalle. Sarjapaikka oli siis säilytetty helpohkosti, eikä pelkoa tippumisesta maakuntasarjaan missään vaiheessa ollut.
Syksyllä 1962 Turun Toverit hankkivat lisää vahvistuksia tulevaa kautta varten Ylösen lisäksi. Matti Haapaniemi, mestaruussarjapelaaja Tampereelta, joka siirtyi opiskelemaan Turkuun, Raimo Määttänen, Keijo Airola ja Hannu Luojola. Näiden edellä mainittujen vahvistusten avulla Toverit nousivat lohkossaan toiseksi, mutta heidän esteenä edellään oli viime kauden sarjaputoaja TPS, joka kävi hakemassa vauhtia Suomensarjasta.
Kaudelle 1963-64 Toverit lähtivät tavoittelemaan sarjanousua todenteolla. Joukkue oli ehtinyt lepäämään ainoastaan huhtikuun edellisen kauden jälkeen, sillä tiiviit harjoittelut joukkue aloitti jo toukokuun alussa. Syksyn harjoitusottelut lupailivat hyvää tulevalle kaudelle, kun Toverit voittivat monia mestaruussarjalaisia ja voittivat piirin mestaruusottelussa TPS:n lukemin 6-2.
Sarjanousu olikin todella lähellä, mutta liian nuorella Toverien joukkueella oli ns. ”liian paljon päällä”. Nuorelta joukkueelta puuttui kokemus, eikä tästä johtuen pystynyt hallitsemaan hermojaan ja liiallinen jännittäminen vei osaavaisuuden voimavarojen mukana. Nousutoiveiden eteen asettui loppujenlopuksi helsinkiläinen HIFK. Se oli ikävä asia, sillä Tovereiden taloudessa jääkiekon pelaajat veivät seuran taloudesta suurimman osan, ja tästä johtuen olisi nopeasti päästä sarjatasoa ylemmäs.
Vaikka nousua ei kaudella 1963-64 tullutkaan, ei Tovereiden asiat niin huonosti organisaatiossa kuitenkaan ollut: Urpo Ylönen oli edustamassa Suomea Innsbruckin olympialaisissa ja kauden maaotteluissa, sekä hänen lisäkseen oli toinen Tovereiden pelaaja maaotteluissa myös mukana, Seppo Lindström. Nuorten SM-sarjassa Toverit voitti lohkonsa puhtaalla pelillä ja maalisuhteella 66-8, jonka jälkeen vastaan asettui TPS. TuTon nuoret voitti lukemin 6-3. Loppuottelusarjaan A-nuoret menivät hyvillä mielin, mutta finaalissa vastaan tuli ylitsepääsemätön este, Hämeenlinnan Tarmo. Tovereiden A-nuoret nappasivat itselleen hopeaa ja näin ollen tulevaisuuden tähdet oli tiedossa, pitkän tähtäimen juniorityö oli viimein alkanut tuottaa hedelmää.
Vuoteen 1965 Tovereiden edustusjoukkue lähti korkein odotuksin sarjanousu tavoitteenaan ja pelaajapakkakin oli pysynyt melko samanlaisena viime kaudesta. Edustusjoukkueeseen oli noussut myös edelliskauden A-nuorten hopeajoukkueen pelaajia vahvistamaan seuran kokoonpanoa, joka oli seuraavanlainen: Urpo Ylönen, Seppo Lindström. Matti Haapaniemi, Hannu Luojola, Hannu Niittoaho, Voitto Soini, Pentti Vihanto, Martti Salonen, Henry Leppä, Kari Johansson, Kari Torkkel, Risto Vainio, Seppo Wikström, Rauli Vairinen, Veijo Saarinen, Lasse Lindfors, Antti Hyvärinen ja Pekka Lahtela. Valmentajana toimi edelleen Matias Helenius, huoltajina Esa Koskinen, Timo Sohkanen ja Heikki Louhi.
Toverit pääsivät aina finaaliin asti, mutta tie sinne ei ollut mutkaton. Varsinaisen sarjan päätyttyä TuTo ja vanha kiistakumppani Tampereen Pallo-Veikot olivat tasapisteissä. Joukkueiden kohdatessa uusintaottelussa, TuTo voitti selvästi lukemin 5-1, siitä huolimatta että Toverit joutui peliin varamiehisenä Seppo Lindströmin loukkaannuttua edellisessä ottelussa. Sarjanousu oli nyt todellinen asia!
Tovereiden junioreillakin meni lujaa: A-juniorit voittivat piirin mestaruuden puhtaalla pelillä, B-juniorit pääsivät hopealle ja C-juniorit vei mestaruuden voitettuun uusintaottelussa ÅIFK:n 2-1.
Vuonna 1965 pidetyt jääkiekon MM-kisat pidettiin Suomessa, ja Turun Tovereista edustustehtäviin pääsivät jälleen Urpo Ylönen sekä Seppo Lindström. He olivat mukana myös Kanadan kiertueella sekä kolmessa maaottelussa. Norjaa vastaan lähetettiin nuorennettu joukkue ja siihen pääsivät mukaan Tovereista Ylösen lisäksi Henry Leppä, Kari Johansson ja Kari Torkkel. Kolme viimeksi mainittua pelasivat myös kauden nuorten maaottelut koti- ja ulkomailla.
MM-kisahuuman jälkeen Tovereiden edustusjoukkueella oli nyt edessään ensimmäinen kausi mestaruussarjassa, joten harjoitukset aloitettiin jo heinäkuussa vuonna 1966. Miehistössä tapahtui muutama muutos edelliskauteen verrattuna: Matti Haapaniemi lähti, mutta tilalle tulivat Seppo Parikka, Erkan Nasib, Jouko Lindqvist ja Timo Nurminen.
Harjoitukset käynnistettiin Heleniuksen johdolla harkiten ja määrätietoisesti. Tovereiden harjoitusmetodeihin kuului muun muassa jalkapallon pelaaminen, joka yhdisti ja loi joukkuehenkeä tulevaa kautta varten. Vasta Lokakuussa joukkue pääsi harjoittelemaan jäälle ja ennen varsinaisen sarjan alkua pelattiin 10 harjoitusottelua.
Kausi ei saanut mitä parahinta aloitusta, sillä juuri ennen sarjan alkua joukkueen kapteeni Voitto Soini sairastui ja joutui olemaan kaksi ensimmäistä ottelua sivussa. Alkusarjan ottelut eivät sujuneet kovinkaan loisteliaasti ja joukkue joutuikin putoamissarjaan, jossa se kuitenkin pelasi niin hyvin, että sarjapaikka säilytettiin ensi kaudelle. Tosin vanhasta kammosta HIFK:ta vastaan ei ollut merkkiäkään: kauden aikana kaikki neljä ottelua HIFK:ta vastaan, kaikissa Toverit voitti.
Uuteen kauteen aloitettiin intensiivinen harjoitus jo toukokuun 17. päivä, joten pelaajille ei tullut kovinkaan pitkää lomailua jääkiekosta. Harjoitustilaisuuksissa useimmat olivat Vuorikodissa ja kuivaharjoituskertoja kertyi jopa 51. Lisäksi harjoitusmetodeihin kuului edelleen jalkapallon pelaaminen.
Piirisarjan lisäksi joukkue pelasi harjoitusotteluita kahdesti Ilveksen jääkiekkomestaruusjoukkuetta vastaan, häviten ensin vieraissa 1-0, ja sitten voittaen kotona 3-1. Syyskuun 28. päivänä joukkue pääsi ensi kerran jäälle harjoittelemaan ja siitä lähtien harjoituksia pidettiinkin kuusi kertaa viikossa. Harjoitusotteluita pelattiin seitsemän, joista yksi oli jopa kansainvälinen. TuTo ehti myös ennen mestaruussarjan alkua voittamaan piirin mestaruuden, lyöden TPS:n ratkaisevassa viimeisessä ottelussa luvuin 4-3.
Lähtöasetelmat toiseen mestaruussarjakauteen 1966-67 olivat siis hyvät, kun TPS:kin oli kaatunut piirimestaruuden finaalissa ja piirimestaruus oli varmistettu Tovereille. Sarja kuitenkin alkoi sekä hienosti, että murheellisesti. Ensimmäisestä viidestä ottelusta tuli peräti yhdeksän pistettä, mutta Voitto Soinin käsi katkesi jo toisessa ottelussa RU-38:aa vastaan Porissa, eikä näin ollen pystynyt enää pelaamaan koko loppukaudella. Yleisöäkin oli saatu katsomoihin kotiotteluissa ihan kiitettävästi, neljässä syyskierroksen otteluissa katsojia oli ollut yhteensä noin 16 772 henkeä, eli keskimäärin 4 193 henkeä per ottelu. Valitettavasti toinen kausi mestaruussarjassa päättyi sijalle 5, mutta suunta oli kuitenkin nousujohteista.
Kolmas SM-sarjakausi 1967-68 tuotti seuralle jo pronssimitalit. TuTo oli hämmästyttävän lyhyessä ajassa nostanut itsensä Suomen parhaiden seurojen rinnalle maakuntasarjoista! Mitalimiehistössä pelasi seuraavanlainen kokoonpano: Kari Johansson (C), Seppo Lindströn (A), Pentti Vihanto (A), Urpo Ylönen, Tapio Ruohonen, Hannu Niittoaho, Hannu Luojola, Seppo Parikka, Osmo Veijalainen, Martti Salonen, Voitto Soini, Kari Torkkel, Henry Leppä, Reijo Paksal, Heikki Hurme, Jarmo Rantanen, Risto Vainio, Risto Forss ja Kauko Fomin. Valmentajana toimi edelleen Matias Helenius, joukkueenjohtajana Esa Koskinen, huoltajana Timo Sohkanen ja joukkueen lääkärinä jo viidettä kautta Toivo Hirvonen.
Joukkueen pelaajat olivat kaikki huippuvedossa tuona kautena ja Grenoblen olympiakisoissa Suomen jääkiekkomiehistöön pääsikin Tovereista Urpo Ylönen, Seppo Lindström ja Kari Johansson. Suomi kaatoi Kanadan noissa kisoissa ensimmäistä kertaa maajoukkuetasolla, ja Upi Ylösen työskentely Suomen maalilla oli niin hyvää, että hän oli vain parin äänen päässä kisojen All-star joukkueesta. Ylönen valittiinkin Suomen parhaaksi jääkiekkoilijaksi, Turun parhaaksi urheilijaksi ja tietenkin Turun parhaaksi kiekkoilijaksi vuonna 1968.
Tähän sopiikin hyvin lainaus Esa Koskiselta ja Timo Sohkaselta: ”Hän oli joukkueen runko, mies, joka oli TuTo:n menestyksen takana 70-prosenttisesti, muu joukkue yhdessä täytti puuttuvat 30-prosenttia. Hänen aikanaan varamaalivahti tunsi itsensä todella turhautuneeksi, sillä Upi oli aina paikalla. 40-asteen kuumetta hän ei vielä noteerannut miksikään esteeksi.”
Mestaruussarjan otteluista voidaan nostaa yksi valopilkku esille, sillä Toverit voittivat vihdoin TPS:n myös itse sarjassa, ja millä lukemilla: 4-0. Paras pistemies kaudella oli Kari Johansson, 13+10=23 pistettä, Henry Lepän saalis oli 13+7=20 ja Pentti Vihannon 10+8=18. Kauden ahkerimmat harjoituksissa kävijät olivat Hannu Niittoaho, Kari Torkkel ja Voitto Soini, mutta hyvä oli prosentti muillakin harjoituksissa käymisessä. Varsinkin jääharjoitteluun osallistuminen hipoi täydellisyyttä, houkutellen melkein aina kaikki paikalle.
Seuraavaa mestaruussarjakautta varten aloitettiin harjoitukset jo melkein tutuksi käyneellä ajankohtana, eli aikaisin toukokuussa. Heinäkuussa joukkue aloitti käynnit Turun Kuntokoulussa ja kun syyskuussa Tampereelle saatiin jäätä, siirtyi joukkue harjoittelemaan sinne 12. – 14.9. kolmen päivän ajan keskimäärin neljä tuntia päivässä. Joukkue kävi viikko tämän jälkeenkin Tampereella vielä harjoittelemassa, mutta sitten Turkuun saatiin vihdoin myös oma jää. Turussa harjoituksia alettiin pitämään jopa kaksi kertaa päivässä viikon sisään. Harjoitusotteluita joukkue sen sijaan ehti pelaamaan 10 ennen varsinaisen sarjan alkua.
Kausi 1968-69 ei mennyt aivan samaan malliin kuin edellinen, vaikkakin Toverit pystyi antamaan suurta vastusta kaikille kauden mitalisijoille päässeille joukkueille voittamalla jokaisen kerran. Toverit päätyivät sijalle kuusi, säilyttäen edelleen kuitenkin sarjapaikkansa. Jonkinlaisena lohdutuksena Toverit voittivat kauden päätyttyä Fair Play -palkinnon, sillä Tovereilla oli joukkueena vähiten jäähyjä. Kauden valopilkku kaudella oli voitto syyskauden päätösottelussa HIFK:ta vastaan lukemin 4-0, sillä tuohon asti tähtirinnat olivat pysyneet voittamattomina runkosarjassa.
Kausi oli Seppo Lindströmin siihen mennessä paras. Vaikka Urpo Ylönen pelasi yhtä luotettavasti kuin aina ennenkin, silti kaikki nyökyttivät vain hyväksyvästi kun Lindström valittiin Suomen ja Turun parhaaksi kiekkoilijaksi vuonna 1969.
Kauteen 1969-70 Toverit joutuivat valmistautumaan ilman yhtä vakiopelaajaa, sillä kehityskaarensa alkupäässä ollut Henry Leppä katsoi paremmaksi muuttaa Helsinkiin lähemmäs opiskelupaikkaansa. Ratkaisulle ei voinut mitään, vaikka kuinka Toverit olisi halunnut pitää pelaajan omassa joukkueessaan.
Tällä kertaa kauden harjoitukset aloitettiin hieman myöhemmin kuin edelliskaudella, sillä edellinen kausi oli ollut todella pitkä ja raskas pelaajille: melkein kokonaiset 9 kuukautta yhtä mittaa. Heinäkuussa aloitettiin tiiviimmät harjoitukset ja elokuun lopussa joukkue vieraili viikon Västeråsissa Ruotsissa hallileirillä. Aika käytettiin tiiviisti jäälläoloon, mutta kuin muistaa että Helsingin ja Tampereen joukkueet olivat olleet elokuun alusta jäällä omissa harjoituksissaan, tämä ratkaisu oli ainoa mahdollinen jos haluttiin menestyä tulevalla kaudella. Kotimatkalle joukkue pääsi hymyssä suin, sillä Västeråsin hallin johtaja kehaisi TuTon joukkuetta erittäin hienosti käyttäytyväksi, jonkalaista ei hallilla ollut ennen nähty.
Kuvassa vasemmalta: Heikki Hurme, H. Virtanen, Raittala, Pentti Vihanto, Seppo Parikka, Hannu Niittoaho, Voitto Soini, Martti Salonen.
Kotimaan kamaralla kotoisassa Turussa, kupittaan avojäälle päästiin harjoittelemaan syyskuun lopulla ja ennen sarjaa pelattiin 11 harjoitusottelua. Yksi harjoitusotteluista oli TuTon seuran 40-vuotisjuhlaottelu, joka käytiin voitokkaasti itäsaksalaista Dynamo Weisswasseria vastaan lukemin 6-5.
Syyskausi alkoi lupaavasti, jopa fantastisesti: kuudessa ensimmäisessä ottelussa tuli voitto, eikä jatkossakaan ollut paljon moittimista, sillä niistä Toverit napsi kaksi tasapeliä ja yhden lisävoiton tililleen. Yhteensä siis yhdeksän ottelua joista saatiin kasaan 16 pistettä ennen joulutauolle siirtymistä. Samalla Toverit pokkasivat myös puhtaan pelin palkinnon, kun oli kauiten pysynyt ilman tappioita. Joulutauon jälkeen ei kaikki sujunut yhtä loisteliaasti kuin ennen taukoa, ja tappioitakin kertyi muutama liikaa. Kausi päättyi pronssisijalle.
Tuona vuona MM-kisoihin Tovereista pääsi edustamaan jälleen Urpo Ylönen sekä Seppo Lindström. Tukholmassa toista kertaa perättäin pelatuissa MM-kisoissa Ylönen nimettiin kisojen parhaimmaksi maalivahdiksi, ensimmäisenä suomalaismaalivahtina. Nuorten suurleirillä Vierumäellä, Toverien jääkiekkoilijoita valittiin liiton jatkokoulutukseen: Ari Hyökki, Kari Hyökki, Arto Kaunonen ja Seppo Seger olivat nämä Toverien nuoret osaavat pelaajat.
Varsinais-Suomen piirisarjoissa TuTon juniorit pärjäsivät paremmin kuin loisteliaasti: A-juniorit hopeaa, B-juniorit kultaa, C-juniorit kultaa, D-juniorit hopeaa, E-juniorit sekä ykkös- että kakkosjoukkueelle hopeaa. Tulevaisuuden kiekkoilijat olivat valmistumassa kovaa tahtia TuTon juniorikiekkokoulusta.